Nyt juuri on ollut rankkaa... Tärkeä ihminen kuoli lokakuun alussa. En edes tiennyt, että sairaus oli mennyt niin vakavaksi. Jos olisin tiennyt, olisin käynyt tervehtimässä... Jos olisin tiennyt, olisin lähtenyt kävelykaveriksi illan hämärään... Jos olisin tiennyt, olisin kirjoitellut viestejä... Jos olisin tiennyt, olisin lähettänyt kuvia... Jos olisin tiennyt, olisin sanonut paljon sellaista, mitä olisi pitänyt sanoa jo aikaa sitten. Jos, jos, jos...
Mutta en tiennyt. Pelkäsin. Olin huolissani. En uskaltanut. Uskoin kuulevani jostain, jos tilanne huononisi... Olin varma, että aikaa olisi... Olin päättänyt, että toipuisi...
Nyt on vain ikävä ja syyssade ja minä täällä, yksin neljän seinän kanssa, ja pienen koiran. Ja mietin ja pohdin, enkä tiedä vastauksia kysymyksiin, jotka jäivät kolkuttelemaan.
Ja toivon, haluan uskoa, että monet linnut ja kummat tapaukset merkitsivät jotain... Ja että kerran vielä kohdataan siellä, missä kaikki kivut ja murheet ovat poissa.
Mutta ennen kaikkea on ikävä. Jossittelu on turhaa... Ja on muita, joilla juuri nyt on vieläkin isompi ikävä kuin itsellä. Nuuhkin tervan tuoksua, enkä tiedä, itkeäkö vaiko hymyillä. Elämä jatkuu ja ikävästäkin tulee osa elämän tilkkutäkkiä, muistoista kaulaliina, joka lämmittää... Mutta silti... Ei sitä osaa olla kaipaamatta.
R.I.P. AL - I won't forget you. "Because I knew you, I have been changed for good."
