Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Jossain kirjassaan, muistaakseni Neljän tuulen tiessä, Yrjö Kokko pohtii sitä, kuinka lappalaisten häissä ei olisi voinut olla läsnä parempaa rakkauden symbolia kuin kirkkoon mukaan tullut porokoira, joka pysytteli hääparin lähellä läpi toimituksen. Viikonloppuna perheemme koiruuksia, Tiitiä ja Niuniuta katsellessa, tulivat Kokon pohdinnat monta kertaa mieleen. Ja Korkea veisu. Keskenään koirat nahistelevat, ovat mustasukkaisia toisen luusta, välillä tirvaisevat toista liian lujaa poskivilloista, välillä väsyttää ja haluaisi vain olla rauhassa mutta toinen roikkuu korvassa kiinni... Eripuraa tulee välillä, mutta hetken kuluttua murahduksesta on rauha taas saavutettu ja kaikki hyvin, mennään nuolaisemaan kuonoa ja köllöttämään toisen viereen. Kaiken se kestää, kaiken se kärsii. Ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti